Toggle navigation

Nipwitzin tarina

01.02.2015

Nipwitz-laskujengi uudisti urbaanilaskemista ja oli mukana luomassa webisodikulttuuria. Viisivuotinen projekti päättyi viime syksynä Brain Massage -elokuvan julkaisemiseen. Nyt tekijöiden pitäisi keksiä, mitä elämässä haluaisi oikeasti tehdä. 

 

16. tammikuuta 2010

”Skiing this early season was somewhat limited.”

Viisi vuotta sitten tammikuun puolivälissä Suomen laskuskene kohahti. Nipwitz oli julkaissut Episode 1:n, ensimmäisen viisiminuuttisen lyhytelokuvansa, tai webisodin, kuten niitä silloin kutsuttiin.

Episodi vei katsojat Jyväskylään, jossa Okko Raitanen ja Tommi Kostilainen pyörittivät temppuja koivujen välistä, Niklas Töyrylä hyppäsi siteisiin ja reilasi putkella.  Webisodin alku näytti ankean harmaalta. Raitasen kertojanääni kuvaili huonoa alkutalvea.

Puolentoista minuutin kohdalla tapahtui ensimmäinen käänne. Suomi-puuteria Jyväskylän Harjulla, kikkailua reileillä, Verneri Hannulakin vilahti kuvissa.

Toinen käänne ja loppunousu alkoi, kun kuvauksissa on käyty katsomassa silloinen alkukauden isoin kisa, Ruka Fabulous. Okko Raitanen kertoi, ettei hän osallistunut kilpailuun, koska omalla porukalla oli kiire kuvata urbaaneja Rukalla. Loppunostatuksen aikana kuvissa ei tosiaan näkynyt parkkia, vaan Rukan kaupunkimaisempia maisempia.

Raitanen oli tunnettu menestyvänä slopestyle- ja reilikisalaskijana, jolla oli takanaan muun muassa US Openin slopen finaalipaikka, kolmas sija Red Bullin Playstreetsissä ja kansallisen tason palkintopallisijoituksia aimo kasa.

Ja kun tällainen kaveri päätti olla osallistumatta kisameininkiin, oli ilmassa muutoksen tuulia.

Taustalla halu tehdä kaikki täysin omaehtoisesti

Nipwitzin yhtälö alkoi rakentua jo vuosia ennen virallista starttia. Alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat kuvaaja-ohjaaja Aarni Toiviainen sekä laskijat Raitanen ja Kostilainen. Trio oli tutustunut toisiinsa teini-ikäisinä Laajavuoressa. Toiviainen on totuttu näkemään Nipwitz-kuvioissa kameran takana ja edittiohjelman edessä, mutta hän oli myös taitava laskija. Toiviainen esiintyy Raitasen ja Kostilaisen kanssa yhteispartissa kuvausjengi KBR:n vuoden 2007 Matta-laskuleffassa.

Kuvakaappaus KBR:n Matta-elokuvan OKKO&KOSTI + FRENDUJE PARTTI -videosta. Kuvassa Aarni Toiviainen.

Kuvakaappaus KBR:n Matta-elokuvan-videosta. Kuvassa Aarni Toiviainen.

Nykyisin KBR tunnetaan lautaleffoista, ja juuri tuohon aikaan alkoivat lautailijat ja suksijat keskittyä omiin tuotoksiinsa. Silloin suksipuolta edustivat Lasse Nevantaustan kuvaamat ja tuottamat new school -leffat. Nevantaustan johdolla suksijat kuvasivat talvisin Suomessa ja Euroopassa. Keväisin oli tapana lähteä noin kuukaudeksi Lappiin. Jos kutsu kävi pohjoisen tourille, tiesi laskija kuuluvansa vähintään Suomi-pro-jengiin.

Keväällä 2008 oli vuorossa kolmannen elokuvan, Rootsin kuvaukset, joissa tuleva Nipwitz – Raitanen, Kostilainen ja Toiviainen – kiersi Kostilaisen vanhempien autolla keskuksesta toiseen. Samassa kyydissä istui myös muun muassa Jussi Mononen, joka oli samanhenkinen laskija kuin Jyväskylän jengi. Nevantausta oli pyytänyt Toiviaisen kuvaajaksi jo vuonna 2006, ja siitä asti hän oli kiertänyt toisena kuvaajana produktioissa mukana.

”Se oli siistiä aikaa sinänsä. Kaikki olivat yhdessä, kun kuvattiin. Samat parkit samoissa keskuksissa. Porukka oli tiivis ja pieni, olympialaisista ei ollut tietoakaan,” Raitanen kuvailee.

Vuoden 2009  laskuelokuvatuotanto oli nimeltään Faceshot. Iso kuvausmeininki oli alkanut tympiä Raitasta, Kostilaista ja kuvaaja-Toiviaista. Samasta hyppyristä piti kuvata paljon materiaalia, jotta elokuvaa varten oli paljon leikkausvaihtoehtoja. Laskija ei voinut liiemmin vaikuttaa, mikä temppu tai osio pääsi elokuvaan asti. Vaikka samojen parkkien ja hyppyreiden kuvaaminen oli tuotannon kannalta tehokasta, ei laskija pääse välttämättä toteuttamaan itseään täydellisesti.

Kuvausten lisäksi kilpaileminen vaati jatkuvaa reissaamista, ja kuvaaminen samoilla spoteilla alkoi tuntua nähdyltä, Raitanen sanoo.
”Kun on koko ajan tien päällä, ei pääse sellaiseen luovuuden tilaan, jota tarvitaan, että voi toteuttaa itseään oikeasti.”

Ajatus omasta tuotannosta oli ollut mielessä jo tovin. Keväällä 2008 Raitanen, Kostilainen ja polvivammoihin laskemisensa lopettanut, mutta nykyisin skeittileffoja kuvaava Ville Leppänen olivat kokeilleet lyhytelokuvamuotoa Red Bullin Jibs Clips -kilpailussa. Entä jos tehtäisiin kaikki itse?

 

 

Nipwitz syntyy

Skiexpot syksyllä 2009. Faceshot oli katsottu Tigerissa, vapaalaskuelokuva Virne Astoria-salissa. Samaan aikaan kun Messukeskuksen Bistrohulinoissa vanhat alppiketut kehuivat toisiaan ja tilasivat lisää kaljaa ja jekkua, käytiin Scandic Marski -hotellissa historiallisia keskusteluja.

Siellä varusmiespalveluksen urheiluvapaille päässeet Raitanen ja Kostilainen ehdottivat Toiviaiselle jotain uutta. Entä jos he alkaisivat kuvata itse pienellä porukalla lyhytelokuvia? Episodin voisi julkaista heti, kun se valmistuu. Ainakin aluksi kuvattaisiin Jyväskylässä kaikki ne spotit ja ideat, joita Raitanen ja Kostilainen olivat suunnitelleet, mutta joita ei ollut aiemmin ehditty toteuttaa. Miltä kuulostaisi?

Trio päätti aloittaa uuden päiväkirjamaisen videotuotannon tekemisen.

Nipwitzin ensimmäisenä talvena moni asia osui kohdalleen. Kun laskijoiden TJ-luku nollaantui, pääsivät reserviläiset todella toteuttamaan itseään. Suomea oli siunattu runsaslumisella talvella. Lumivaippa oli monin paikoin metrin paksuinen. Se mahdollisti useiden haaveiden toteutumisen. Raitanen, Kostilainen ja Toiviainen ryhtyivät hommiin. Spotti kerrallaan he kävivät tykittämässä temppuja kasaan. Kun riittävästi oli nauhalla – noin parikymmentä trikkiä, oli julkaisun aika.

Nipwitzin alkuajat osuivat samaan saumaan sosiaalisen median nousun kanssa. Facebookin käyttäjämäärä oli noussut vuodessa alle sadasta miljoonasta 400 miljoonaan, Youtube ja Vimeo tarjosivat hyviä julkaisualustoja. Netin yhteisöllisyys oli alkanut kasvaa ja globaali laskumaailman seuraaminen oli aiempaa helpompaa. Ihmisiä alkoi kiinnostaa laskupätkät, joita julkaistiin kesken talven, juuri silloin kun kausi on vielä päällä.

Ensimmäinen jakso keräsi nopeasti yli 40 000 katsojaa.

 

Positiivinen palaute kannusti jatkamaan. Ryhmä jatkoi samalla logiikalla läpi talven. Nipwitzin kuvauksissa kävi vierailijoita. Verneri Hannula ja Juho Kilkki kolkuttelivat reilejä, Niklas Töyrylä ländäili puuteriin, Riku Laakso veti vauhdilla mistä vain, ja Jussi Mononen pyöritteli reileissä himoitsemiaan trikkejä. Kun temppuja oli riittävästi, ladattiin uusi jakso nettiin.

Jo toisessa ja kolmannessa jaksossa alkoivat näkyä ominaisuudet, jotka tekivät Nipwitzistä erityisen projektin. Kun retkue lähti Helsinkiin kuvaamaan klassisia reilispotteja, ei niitä vedettykään tavanomaisesti, vaan vaikkapa puusta kierrettä ottamalla. Reiliä saatettiin vetää myös ylämäkeen. Uudenlaista tulkintaa.

Kolmannessa episodissa tavattiin myös Kuopion komistus Matti Räty. Rätykin oli alkanut puutua kilpailemiseen. Osittain siksi, ettei hän saanut kisoissa aina parastaan esiin, osittain siksi, että hyvä ja idearikas ranikaan ei tuonut kisoissa pisteitä, koska kisalaskeminen oli alkanut urautua – piti laskea tietyllä tavalla, että pärjäsi.

Kalle Leinonen, Matti Räty, Tommi Kostilainen ja Oskari Raitanen viimeistelevät Kuopion wallride-spottia. Kuva: Kaarle Ruokolainen

Kalle Leinonen, Matti Räty, Tommi Kostilainen ja Oskari Raitanen viimeistelevät Kuopion wallride-spottia. Kuva: Kaarle Ruokolainen

Räty oli aiemmin jutellut Toiviaisen ja Raitasen kanssa, että Kuopiossa olisi hyviä spotteja, joita voisi kuvata. Kun päivistä sovittiin, olivat Räty ja Kaarle Ruokolainen kavereineen rakentaneet spotteja valmiiksi jo ennen kuvausryhmän saapumista paikalle. Myös polvivammoista toipuva Kalle Leinonen osallistui suorituspaikkojenn rakentamiseen, vaikka jalka ei tahtonut kestää edes lapiohommia. Nipwitzin uudenlainen tyyli tehdä viehätti ja kiinnosti.

Ulkomaillekin suunnattiin ensimmäistä kertaa, kohteena Itävalta. Kelit olivat surkeat, eikä vapaalasku ilman paikallistuntemusta ollut helppoa. Oikein mihinkään ei uskaltanut mennä, kun ei tuntenut paikkoja. Viikon mähkimisen jälkeen suuntana oli taas Suomi. Käteen jäi lähinnä kuluja ja hieno minuutin välipätkä kolmanteen episodiin.

Katsojamäärät kasvoivat pitkin talvea.
”Oli sellainen fiilis, ettei ole mitään paineita tai vastuuta – teimme vain itsellemme. Se oli todella pyhä asia, että tehdään vain niin hyvää ja laadukasta, jollaista itsekin haluaisimme katsoa”, Toiviainen kertoo.

Episodien tarjoilema maailma oli rikas. Kostilaisen hypyt suksille ja irti, liukuvat voltit ja muut trikit naurattivat kovan vetämisen ohella.
”On helpompaa tehdä mitä kukaan muu ei ole tehnyt kuin mitä kukaan muu ei osaa. Yllättävyysaspekti toimii aina”, Kostilainen kuvailee.

Ensimmäisen kauden päätti neljäs episodi. Sitä edelsi myös Nipwitzin ensimmäinen tiiseri. Kun aiempina vuosina samat tekijät olivat pohjoisen kiertueella höylänneet parkissa hyppyä toisen perään, oli nyt konseptina lähinnä vältellä parkkia. Selvää oli, että reissuun lähdetään porukalla.

Ensimmäinen Lapin-kuva näyttää kuusi jätkää vetämässä metsään rakennetusta hyppyristä takaperinvolttia aivan perä perää. Seuraavassa kohtauksessa Saariselän cornerissa lentää hidastettuna viisi laskijaa toistensa yli ja ali.

Ryhmälaskeminen oli suurelle yleisölle uutta, mutta tämä, kuten monet muutkin ideat, olivat Toiviaisen mukaan sellaisia, joita on kyllä tehty aiemminkin, muttei välttämättä kuvattu.

”Laajavuoressa se tunnettiin ainakin termillä rapid fire, se oli sellainen ohjelmanumero, joka on tehty hiihtokeskuksessa monta kertaa. Että kerätään kaikki paikalla olevat laskijat ja mennään peräkkäin, ei siinä ollut sillä tavoin mitään outoa. Mutta siinä oli varmaan sama, kuin Nipwitzin ensimmäisessä kaudessa ylipäänsä. Erilaisia visioita on ollut pitkään, eivätkä kaikki niistä ole välttämättä meidän ideoita, mutta niitä ei vaan ole kuvattu samalla tavalla aiemmin.”

Ryhmä vältteli parkkeja myös järkisyistä. Maailmassa on niin paljon heitä taitavampia parkkilaskijoita, että jos Nipwitzin urbaaniin keskittyvät laskijat yrittävät tehdä isommin, alkavat riskitasot nousta punaiselle. Piti tuntea vahvuutensa.

Koko talven saldo: 200 000 katsomiskertaa. Viisi vuotta sitten se oli paljon.

 

 

 

 

Ensimmäinen ehdokkuus IF3:ssa

Suomalaisen laskuporukan videot oli huomattu myös kansainvälisissä ympyröissä. Kesän jälkeen ryhmälle tuli kutsu Kanadan kansainvälisille IF3 -laskuelokuvafestivaaleille. Nipwitz oli heti ensimmäisen talven jälkeen ehdolla Best European Web Series -kategoriassa. Kyseinen kategoria oli kilpailussa mukana ensimmäistä kertaa.

Alkoi pohdinta. Pitäisikö sinne lähteä? Koko ensimmäinen talvi oli elelty Raitasen reissubudjetilla, syöty Mäkkärissä ja tienattu erikoiskahveja McDonald´sin etukorttikampanjan kautta. Rahat, niin omat kuin lainatut, oli käytetty. Silti Montreal voisi olla hieno kokemus ja sieltä saisi varmasti hyviä kontakteja.

Ulkopuolelta rohkaistiin ja kannustettiin. Nipwitziä paljon auttanut valokuvaaja Rami Lappalainen suorastaan painosti lähtemään.

”Olin ensimmäistä syksyä opiskelemassa Lapin yliopistossa Rovaniemellä, täysin persaukisena fuksina. Otin opintolainaa. En tiedä miten muut rahoittivat reissun, mutta lähdettiin”, Toiviainen kertoo.

if3

Aarni Toiviainen, Oskari Raitanen ja Matti Räty komeassa t-paidassa Montrealissa. Kuva: Kaarle Ruokolainen

 

Kanadaan matkustivat Toiviaisen lisäksi Raitanen, Räty ja Kaarle Ruokolainen.

”Olimme siellä kolme neljä päivää, halvassa hotellissa ja omilla eväillä. Olimme painattaneet hienoa bookletteja, jotka kertovat Nipwitzistä, mutta ujous yllätti, emmekä tainneet niitä viittä enempää jakaa kenellekään. Muistan, kun baarissa näimme Mike Douglasin (Salomon Freeski-TV:n luoja), mutta kukaan ei uskaltanut mennä sanomaan moi. Oltiin aika nuoriakin,” Raitanen nauraa.

mastersofmass

Jussi Saarinen, Matti Räty ja Oskari Raitanen fleksaavat. Kuva: Teemu Heljo

Nipukat olivat aikaansa edellä myös kuvaustouhujen ulkopuolella. Syksyllä 2010 Matti Räty, Oskari Raitanen sekä ulkojäsenet Jussi Saarinen ja Ilkka-Eemeli Laari lähtivät kasvattamaan massaa. 

Perustettiin Masters of Mass -kilpailu.

Tarkoituksena oli treenata tavoitteellisesti ja kasvattaa lihasta siinä samalla. Poikamaisesti treeniin kuului myös kisa. Voittaja on se, joka ehtii hankkia eniten lihasta Skiexpoihin mennessä.

Siihen aikaan laskijat eivät vielä erityisesti retostelleet treenaamisella, vaan tarkoituksena monilla oli esittää vaan rentoa tyyppiä, joka ei lenkillä tai salilla aikaansa vietä. Nelikko vei homman aivan eri suuntaan. Julkinen blogi, promoamista pakkotoisto.comissa, säännöllisiä kehonkoostumusmittauksia.

Blogitekstien henki oli haettu bodareilta, suurimpina esikuvina kuuluisat Teston ja Raudon seikkailut internetin ihmeellisessä maailmassa.

Voiton vei Matti Räty. Hän oli parissa kuukaudessa kerännyt kuusi kiloa lisää massaa, ja viimeisen kuukauden aikana siitä suli lähes viisi kiloa pois.

Kuvat kilpailijoista otti Teemu Heljo Scandic Continentalissa nipukoiden hotellihuoneessa.
“Voitto tuntui tietysti mahtavalle, silloinhan vedettiin vielä lyhyt dieettikin loppuun”, Räty nauraa.

IMG_7976

Meemit ovat aina olleet osa Nipwitziä.

Kisa jatkui myös toisen vuoden ajan. Nimi oli silloin Masters of Mega Mass. Lisätietoja mastersofmass.blogspot.fi.

Matka ei tuonut vielä voittoa, mutta kaksi viikkoa myöhemmin Euroopan IF3:sta satoi gloriaa. Nipwitz voitti parhaan eurooppalaisen nettisarjan palkinnon. Menestys ruokki intoa tehdä vielä parempia episodeja.

 

Toinen kausi – Flatlightin suojiin

Yleisö odotti jo kovasti Nipwitzin toista kautta. Kulissien takana tekijöitä kuitenkin arvelutti. He olivat saaneet toteuttaa haaveitaan ja visioitaan, ja nyt yhteinen Jyväskylä-elämä päättyi. Toiviaisella alkoivat opinnot Rovaniemellä, Raitanen otti opiskelupaikan vastaan Tampereelta ja Kostilainen muutti myös tyttöystävänsä kanssa Manseen. Räty asui ja opiskeli Kuopiossa, Leinosella oli opiskelupaikka Jyväskylässä.

Toiviainen ja Raitanen olivat edellisen kevään aikana jopa pohtineet, että touhun voisi jättää yhteen talveen. Mikään pakko ei olisi jatkaa, koska kaikki oli jo onnistunut niin hyvin.

lo_miikka_niemi_96B9198

Miikka Niemi Rovaniemellä tammikuussa 2015. Kuva: Arttu Muukkonen

Kesän aikana Nipwitzin tuotantokuvio muuttui. Flatlight Creative Housen pomo Miikka Niemi oli ottanut jo aiemmin yhteyttä Toiviaiseen. Flatlight on Rovaniemeltä operoiva luovan alan yritys, ja Niemi kokenut laskuelokuvien tuottaja ja kuvaaja. Hänellä oli tarvetta hyvälle follow cam -kuvaajalle, joten hän ehdotti Toiviaiselle työprojekteja Flatlightilla.

Ajatuksissa oli myös isompi kuvio. Niemi näki Nipwitzissä mahdollisuuksia ja syksyllä nipparit päättivät siirtyä Flatlightin talliin. Tekijät saivat keskittyä sisällön luomiseen ja taustalla tuottajat hoitivat talousasioita ja toivat kuvauskalustoa käytettäväksi.

Niemi oli itsekin kuvannut, tuottanut ja ohjannut laskuleffoja.Hän halusi tukea omaperäistä tuotantoa.
”Lähtökohtana oli käyttää kaikki resurssit sisältöön, joita vain saatiin. Toki viime vuosina maailmantalous on sukeltanut ja alan yritysten markkinointibudjetit ovat laskeneet kuin lehmänhäntä, mikä ei ole helpottanut tekemistä. Vaikka koko ajan katsojamäärät ovat kasvaneet, ei se silti riitä. Firmat haluavat konkretiaa, puhdasta myyntiä. Mutta onneksi on ollut muutamia kumppaneita, jotka ovat olleet pidempäänkin mukana ja mahdollistaneet ylipäänsä Nipwitzin tekemisen”, Niemi kertoo.

Puitteet olivat nyt kunnossa, mutta helppoa kaudesta ei tullut. Tavoitteena oli tehdä määrällisesti yhtä paljon episodeja kuin Jyväskylä-aikoina. Nyt porukka piti kuitenkin kerätä ympäri Suomen yhteen ja vasta sitten alettiin pohtia kuvauksia. Aikaa oli vähemmän, mutta laatua ja tasoa piti nostaa jokaisella osa-alueella. Jokainen voi pohtia, onko se paras mahdollinen tapa luoda rennosti omaleimaista jälkeä.


oskari_pakara
Oskari Raitanen sai syksyllä 2010 kutsun lähteä kuvaamaan Poor Boyz -tuotantoyhtiön seuraavaa elokuvaa varten. Kansainväliseen elokuvaan pääseminen on laskijalle tärkeää näkyvyyden ja yhteistyökumppanisopimusten vuoksi.

Raitanen kuvasi Poor Boyzin kanssa kaksi kertaa, ensin tammikuussa 2011 Helsingissä ja Kanadassa maaliskuussa. Kanadasta oli tuomisina valtavasti turvonnut oikea pakara.

Raitanen oli kaatunut samalle kyljelle ison padonseinäspotin alastuloon toistakymmentä kertaa. Kyynerpää kipeytyi ensin, ja Raitanen siirtyi katsomoon. Hotellilla hän ei saanut vedettyä housuja pois jalasta, sillä pakara oli turvonnut muodottomaksi. Kyynerpää ei ollutkaan enää pahin ongelma.

Paluulennolla Suomeen Raitasen täytyi nostaa istuinten välistä käsinoja ylös, että hän mahtui istumaan. Kivunlievitykseen lennolla auttoi myös reipas humalatila. Suomessa Raitanen suuntasi urheiluhierojakoulun vastaanotolle.
”Se hierojamimmi oli pyörtyä, kun hän näki mitä pitää alkaa hieroa.”

Parin viikon jälkeen pakara alkoi mahtua myös tavallisten farkkujen sisään. Leffassa Raitaselta nähtiin lopulta kahdeksan temppua, vaikka parikymmentä shottia tuli nauhalle.

Talvi hurahti käyntiin nihkeästi, koska kaikilla oli kiire. Oskari Raitanen oli murtanut nilkkansa ohjatessaan junioreille trampoliiniharjoittelua. Sen jälkeen hän kuvasi Poor Boyzin elokuvaa varten Helsingissä ja Kanadassa. Räty harjoitteli paipin MM-kisoihin Breckenridgessä. Kostilainen teki töitä vanhempiensa marketissa Kuopiossa ja luki kauppatieteellisen pääsykokeisiin.

Iso osa kauden ensimmäisestä lyhäristä, nimetty uuden alun kunniaksi reteästi ONE:ksi, kuvattiin Rovaniemen kovissa pakkasissa. ONE julkaistiin vasta maaliskuun alkupäivinä. Vetoapua ensimmäiseen episodiin saatiin seuraavana talvena Real Skifi -kollektiivin perustavilta Hannulan veljeksiltä ja Juho Kilkiltä. Kilkki ländää muun muassa reilin jalat ristissä – temppu, jota ei silloin kukaan ollut tiettävästi tehnyt videolle.

Tommi Kostilainen ONE:n lopputeksteissä näkyvän reilin alla Tampereella tammikuussa 2015. Kuva: Arttu Muukkonen

Talvi oli vaikea. Laadun nostamisen takia jälkituotanto alkoi viedä entistä enemmän aikaa. Samaan aikaan olisi pitänyt kuvata uusia spotteja ja leikata edellisiä jaksoja kasaan. Tekijät havaitsivat, ettei kokoontumalla rakennettu kuvaustyyli toiminut.

Niinpä kevätauringon alkaessa lämmittää pohjolaa, koko porukka lähti reissun päälle. Raitasen vammat olivat parantuneet, Räty tullut MM-kisoista takaisin kuvioihin ja Kostilainenkin heitti pääsykoekirjat hetkeksi syrjään.

Touhussa alkoi olla taas tekemisen makua. Ensin lähdettiin Kiirunaan, josta retkue jatkoi Kuopioon, Outokumpuun, Kajaaniin, Hämeenlinnaan ja Jyväskylään. Spotit valmisteltiin huolella, jaksossa nähtiin Kostilaisen omintakeisia vaijeriraneja, ilmat olivat isoja. Toisessa episodissa nousee esiin myös Kalle Leinonen. Leinonen tunnetaan huolellisena ja trikit jo etukäteen mielessään loppuun asti valmistelevana laskijana. Polvileikkauksista toipuessaan hän oli lähtenyt Nipwitzin mukaan rakentelemaan hyppyreitä ja suorituspaikkoja jo edellistalvena.

Nyt Leinonen oli saanut polveen hyvän robocop-tuen ja oli ilmalentojen aika. Näitä hurjankokoisia hyppyjä nähdään myös Jyväskylän suorituspaikoilla. Kisalaskija oli siirtymässä kuvaushommiin, ja Leinosen voltit olivat oma uutisensa laskupiireissä.

Huhtikuun alussa julkaistu TWO keräsi 90 000 katsomiskertaa.

Huhtikuussa Nipwitz lähti jälleen kevätkiertueelle. Kolmanteen eli TRE-episodiin kiteytyy se, miksi Nipukkaa tehdään. Porukalla on kiva olla reissussa ja tehdä yhdessä asioita tinkimättömästi yhteisen tavoitteen eteen. Samanlaista meininkiä ei ole välttämättä isompien tuotantoyhtiöiden kuvauksissa.

”Me mietimme aina, että mikä spotti sopisi kenellekin. Sitten yhdessä raksataan hyppyrit ja alastulot kohdilleen, ja yhdessä myös fiilistellään onnistumisia. Poor Boyzin kuvauksissa tunnelma oli aivan erilainen. Siellä jokainen laskija pohti vain omia suorituksiaan, eikä sellaista yhdessä tekemisen tunnelmaa ollut samalla tavalla kuin meillä”, Raitanen kertoo.

Kolmas episodi oli tavallista pidempi, sillä sen loppupuoli oli omistettu Pekka Hyysalolle. Peksi oli loukkaantunut vain vuotta aiemmin Ylläksellä kuvaussessioiden aikana. Nipwitzin episodissa laskettiin Hyysalon kanssa jälleen Ylläksen kevätrinteessä. Liikuttava loppuosa oli jälleen askel eteenpäin Nipwitzin tuotannoissa. Aiemmin oli keskitytty vain hauskanpitoon ja reissupäiväkirjamaiseen kerrontaan. Nyt tekijät toivat tarinaan syvempiä sävyjä.

Toisen kauden jaksoissa näkyy kuvauksen ja tuotannon tasainesti nouseva laatu. Kuvat olivat täydellisiä ja vakaita, pimeässä kuvatut sessiot olivat taiten valaistuja, temput näyttivät hyviltä. Myös kuvausympäristöjä oli nostettu esiin.

Nipwitzin omaleimaisuus oli kovan työn takana, sillä uuden luominen on aina vaativaa. Olisi helppoa matkia muita ja muiden visuaalista kädenjälkeä, sen sijaan oman tien löytäminen ja sen vahvistaminen vaati päättäväisyyttä. Kuten toisella kaudella remmiin mukaan hypännyt valokuvaaja Ville-Petteri Määttä sanoo:
”On tärkeää irtaantua perinteestä, ettei toisteta samaa. Olisi tylsää, jos kuvattaisin samaa Hollywood-tyyliä uudestaan ja uudestaan. Oman äänen löytäminen on tärkeää, ottaa tietysti vähän mukaan menneistä ja kääntää se omaksi ilmaisuksi.” 

Nipwitzin kerronta oli jo toisena talvena suorastaan elokuvallista. Harppaus tälle puolelle tapahtui olympiajaksossa. Paipin ja slopestylen muuttuminen olympialajeiksi jakoi laskijoita. Keskustelua herättävän aiheen käsittely oli luontevaa myös Nipwitzille.

Jakson taustalla oli myös paine. Jonkinlainen kesäjakso piti tehdä, koska toisen kauden pituudeksi oli määritelty neljä jaksoa. Liikkeelle paneva voima oli Jarkko Ronkaisen heitto, että hän voisi entisenä mäkihyppääjänä käydä leiskauttamassa Rukan hyppyrimäestä joskus. Muu Nipwitz-porukka innostui ideasta ja rohkaisi Ronkaista treenaamaan mäkihyppyyn tuntuman kohdilleen.

Kevään mittaan Ronkainen treenasi isänsä kanssa mäenlaskutaidot kohdilleen. Kesällä Ronkainen lähetti Nipwitzin salaiseen ryhmään videon saatesanoilla I´m Ready. Siinä Ronkainen leiskauttaa hyppyristä hyvän ilmalennon.

Ronkaisen kypäräkameralla kuvattu hyppy Rukan isosta mäestä on harvinainen kuvakulma.
”Se oli varmaan vähän ikävä jakso niille, jotka odottivat laskua, mutta ei se haittaa. Meidän näköistä ja he ymmärsivät, joiden halusimmekin ymmärtävän”, Raitanen sanoo.

Nipwitzin toinen talvi keräsi Vimeossa ja Youtubessa 358 000 katsomiskertaa, joista suosituinta, kolmosjaksoa, katsottiin yhteensä 101 000 kertaa.

 

 

Kolmas talvi – uusi vaihe ja laajempi yleisö

Matti Räty autoromuttamon edustalla tammikuussa 2015. Kuva: Arttu Muukkonen

Ohjaaja Toiviaisella oli ollut pitkään haave. Olisi hienoa kuvata kokonainen jakso pimeällä. Siihen voisi yhdistää leimuavat revontulet, ottaa kunnolla valotehoa käyttöön, fiilistellä oikein kunnolla pimeän ja kirkkaan kontrastilla. Kolmantena talvena unelma toteutui.

Intro kuvattiin Rovaniemen autoromuttamolla. Romuttamon väki lähti täysillä mukaan projektiin, siirteli tarvittavia kasoja ympäriinsä kuvausryhmän toivomalla tavalla. RED:n kamera oli ensimmäistä kertaa mukana, ja hidastuksetkin olivat sen mukaisia. Ensimmäisen jakson nimeksi tuli Polar Night.

 

Kolmantena kautena kerronta kehittyi edelleen. Kauden kohokohdiksi nousivat matkat Balkanille ja Venäjälle. Tekijät halusivat lähteä kuvaamaan johonkin karuun ympäristöön. Kohteeksi valikoitui Sarajevo. Tuottaja Miikka Niemi oli käynyt siellä kesällä, ja todennut kohteen hienoksi kuvauspaikaksi. Kuinka ollakaan, Balkanille satoi lunta enemmän kuin vuosikymmeniin.
”Siellä loimme itsellemme ihan uuden haasteen. Mitä tästä voi ja pitää kertoa? Ei ollut oikein aiemmin kokemusta sellaisesta. Yhdistimme kaksi tasoa – taitavan urbaanin laskemisen ja sodan runteleman kaupungin asettaman tietynlaisen ristiriidan”, Toiviainen muistelee.

Nipwitz vei urbaanilaskemiseen paikkaan, jossa ei ole urbaania todennäköisesti aiemmin samalla mittakaavalla laskettu tai kuvattu. Kokemus oli vaikuttava koko kuvausryhmälle. Hiihtokeskuksessa oli miinakenttä, ja sodan jälkiä joka puolella. Aihetta piti käsitellä hienovaraisesti ja asiallisesti.

Jakso Nipwitz – Sarajevo lähti viraaliksi, eikä ihme. Palautetta alkoi sataa ympäri maailman. Jotkut kertoivat olleensa rauhanturvaajina alueella 1990-luvulla ja monet alueelta paenneet saattoivat nähdä taaksejääneitä paikkoja ensimmäistä kertaa sitten kotoa lähtemisen. Lukemattomat laskumaailman ulkopuoliset uutissivustot, esimerkiksi Unofficial Networks ja Go2Bosnia.com jakoivat videota.

Episodi nousi Vimeon Staff Pickiksi, se on listattu imbd-elokuvasivustolle ja vuonna 2014 aiheesta valmistui myös gradu. Otsikko opinnäytetyölle oli ”Nipwitzin dokumentaarisen Sarajevo-lyhytelokuvan rooli matkakohteen imagon rakentumisessa”.

Jaksoa on katsottu eri videosivustoilla yli 200 000 kertaa. Osansa suosiossa oli varmasti Nipwitzin suhtautumisessa kaupunkiin. Jaksosta välittyy tunnelma, jossa tekijät ovat nöyriä mutta uteliaita vieraita tuntemattomassa paikassa.

”Kävihän meillä älytön tuuri lumitilanteen suhteen, vaikka toki olimme sitä kyttäilleet pitkin talvea. Episodi antoi vähän valheellisen kuvan, varmaan meidän jälkeen sinne menneet kuvausryhmät ovat ihmetelleet, että missä ihmeessä se lumi on”, Raitanen sanoo.

Uuteen paikkaan meneminen vaatii jatkuvaa soveltamista. Ei ole tuttuja spotteja, joista näkee heti, millaisia temppuja voi tehdä. Pitää miettiä uudelleen kaikki. Reissussa ollaan vain rajallinen aika. Suomessa tiettyjä spotteja voi kokeilla monta kertaa talvessa, mutta ulkomailla käydään vain kerran.

”Uudessa paikassa onnistuneen trikin hahmottaminen tuntui samalta kuin silloin, kun oli aloittanut laskemisen ja oppi joka päivä uusia juttuja. Nyt tuli samanlaisia fiiliksiä kun pääsi spoteille, joilla todennäköisesti kukaan ei ollut aiemmin laskenut”, Matti Räty kuvailee.

Nipwitz sai tuntea ulkomailla kuvaamisen vaikeudet, kun ryhmä matkusti Venäjälle, Vienanmeren rannalle. Ensimmäisellä spotilla maastoasuinen mies heilutti hermostuneesti puukkoa ja tiukkasi laskijoilta jotain venäjäksi. Tunnelma oli kuumottava. Kulttuuri ei ollut tuttua, ruokaa sai vain pienestä kaupasta ja majoituksessa veti. Vaikka kaikki olivat vahvasti mukavuusalueen ulkopuolella, materiaalia syntyi.

Sarajevo-episodin tapaan Russia-jakso keräsi valtavan näkyvyyden, nousi Vimeon Staff Pickiksi ja laajensi Nipwitzin katsojakuntaa. Tekijöille jakson tekeminen oli kuitenkin rankkaa. Kun yhteinen kieli puuttui, varusteet olivat kalliita ja jokainen miliisi tuntui potentiaaliselta uhkalta, olivat hermot välillä koetuksella.


”Muistan, kun neljäntenä päivänä istuttiin illallisella aika hiljaa. Mietin, että en viitsi sanoa nyt ääneen, että lähdetäänkö jo pois. Ikinä ennen ei ollut tullut reissussa sellaista fiilistä, että haluaisin lähteä saman tien. Jos joku muu olisi ottanut asian puheeksi, olisin sanonut että lähdetään saman tien”, Toiviainen sanoo.

Kesän jälkeen olitaas palkintogaalojen aika. Syksyllä 2012 napsahti jälleen voitto IF3-festivaaleilla. Nipwitz – Russia voitti vuoden parhaan webisodin palkinnon. Suomalaisporukka oli ottanut asemansa kansainvälisessä laskuleffateollisuudessa. Itään he eivät lähtisi enää ikinä.


Kolmannen kauden katsojamäärä: yli 523 000.

 

 

Elokuva-ajatus syntyy – Brain Massage alkaa hieroutua

Okko Raitanen Pispalan road gapin kohdalla Tampereella tammikuussa 2015. Kuva: Arttu Muukkonen

Nipwitz oli kolmessa kaudessa saavuttanut paljon. Jaksoja oli tehty 12, kerätty yli miljoona katsojaa, pokattu kaksi palkintoa IF3:ssa, saatu maine Suomen rockeimpana laskujenginä ja itse kukin oli toistuvasti siirtänyt opintoja tai muita velvoitteita ”sitten ensi vuoteen”. Muutokselle oli jälleen paikka. Webisodit oli tällä budjettitasolla nähty ja tehty.

Suunnitelmat olivat suuria. Nipwitz kävi neuvotteluja tuotannon laajentamisesta. Vaihtoehtoina oli tehdä monikanavainen ja -mediainen sarja tai hieroa uudenlainen kokonaisuus kansainvälisen yhteistyökumppanin kanssa.

Neuvottelut kestivät pitkään. Epävarmuus alkoi tuntua porukassa. Edelliselle kaudella toiseksi kuvaajaksi mukaan remmiin liittynyt Elias Markkula oli kieltäytynyt jo kuukausipalkatusta laskukuvausprojektista, koska hän oli sitoutunut Nipwitziin. Silti mitään ei tapahtunut.

”Kuvasimme Tampereella Okon kanssa jotain spotteja, vaikka emme tienneet tarvitaanko niitä mihinkään. Vähän oli sellainen tuhlausfiilis, kun talvi oli jo puolivälissä ja vielä mietittiin, että mitä tehdään”, Markkula sanoo.

Elias Markkula työhuoneellaan. Kuva: Arttu Muukkonen

Elias Markkula työhuoneellaan tammikuussa 2015. Kuva: Arttu Muukkonen

Helmikuun lopulla ryhmä päätti lopettaa odottamisen ja lähteä Viroon samankaltaisella konseptilla kuin edellistalvien ulkomaanreissut oli toteutettu. Porukka kasaan ja laivalla etelään!

Virossa päämääränä oli kuvata erilaista materiaalia niin webisodia, reality-ohjelmaa kuin myös elokuvaa varten. Lopulta kävi selväksi, että elokuva on ainoa, joka toteutuu varmasti. Paikallisen oppaan ja etukäteen etsittyjen spottien avulla alkoi näyttää siltä, että materiaalista tulee ensiluokkaista. Rakentaminen oli mukavaa, temput onnistuivat ja tunnelma oli rento.

Kalle Leinonen Virossa 2013. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Kalle Leinonen Virossa 2013. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Silloin ei vielä ollut varmuutta, että laajat suunnitelmat eivät toteutuneet.
”Vasta reissustapaluun aikaan selvisi, ettei isosta suunnitelmasta tule sittenkään mitään. Mutta se ei haitannut, koska tuntui, että meillä on kaikki langat käsissämme. Saadaan tehtyä helvetin hyvä lopetus kokonaisuudelle. Siinä vaiheessa oli jo tiedossa, ettei tätä voi jatkaa loputtomasti, sillä muu elämä vie pian kaikki mennessään”, Raitanen sanoo.

Viron-matkasta alkoi kevät sekä henkisesti että kirjaimellisesti. Kaikesta toiminnasta tuli tavoitteellista.
”Tiesin jo silloin Viron jälkeen, että se on leffan enderipätkä. Ja jos me pystymme tällaisen tason tekemiseen, olisi siistiä tehdä sitä vielä lisää ja myös seuraava vuosi. Yhteisellä päätöksellä sovimme, että nyt kuvataan kaksi vuotta leffaa”, Toiviainen kertoo.

Kauden toinen pääreissu suuntautui Ruotsin Riksgränsenille. Siellä yhdeksän ihmistä kaivoi kolme päivää lunta sivuun. Niin syntyi upea dirttirata keskelle metsää. Elokuvassa rata näkyy Raitasen silmin kuvattuna.
”Sen rakentaminen oli ehdottomasti yksi reissun helmistä. Samanlaista meininkiä kuin Virossa oli ollut”, Toiviainen sanoo.

dirt

Matti Räty kannustaa, Oskari Raitanen lentää Riksgränsenillä. Kuva: Ville-Petteri Määttä

 

Kaksivuotinen projekti oli antoisa, mutta pitkä. Elokuvan kuvausten aikaan Toiviainen teki Nipwitzin ohella muitakin kuvaus- ja leikkaustöitä. Väsymys ja epävarmuus vaivasivat ajoittain kovasti, erityisesti ensimmäisen ja toisen kuvauskauden välillä.

Nipwitz Venäjällä. Vinssimme Seitan tykkää temppuilla. Huoltotauko hylätyn rakennuksen pihalla valvovan silmän alla.

Nipwitz Venäjällä. Vinssimme Seitan tykkää temppuilla. Huoltotauko hylätyn rakennuksen pihalla valvovan silmän alla. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Vauhdinotto on urbaanissa laskemisessa aina ongelmallista. Nipwitz oli käyttänyt vuosien saatossa apunaan telineitä, lihasvoimaa, autoja, benji-köysiä ja lainattuja vinssejä. Moni spotti oli jäänyt suorittamatta liian hiljaisten vauhtien vuoksi.

Nipwitzin moottoripyöräilijäjäsen, Riku Laakso, oli pohtinut asiaa pitkään. Nelitahtimoottorilla varustettuja vinssejä oli maailmalla vaikka kuinka monta, mutta hänen haaveissaan oli todella ärjy ja tehokas vinssi. Sellainen, joka tuottaisi lyhyellä matkalla paljon voimaa, mielellään liioitellusti. Ja savuinen kaksitahtimoottori on ainoa vaihtoehto, nelitahtinen puksutus ei kiinnosta.

Parin vuoden jälkeen hän sai pojat vakuutettua, että tällainen vinssi on juuri se, mitä tarvitaan. Sopiva aihio löytyi käytettyjen moottorikelkkojen myyntipalstalta.

Laakso ryhtyi toimeen. Hän rakensi omiin suunnitelmiinsa pohjautuen moottorikelkan koneen ympärille vinssin. Laakson isä auttoi hitsaus- ja sorvaustöissä.

Suurin haaste oli saada voimantuotto hallittavaksi. Säätötyötä piti tehdä samalla kun Seitania käytettiin. Muun muassa Oskari Raitaselta katkesi sormesta jänne, kun Seitan antoi vauhtia oikein kunnolla. Voimaa oli liikaa, mutta sehän oli tietoinen valinta alusta asti, Laakso muistuttaa.

Laakso löysi Seitanin kanssa yhteisen sävelen vasta viimeisellä reissulla Kilpisjärvellä. Se oli harmi, sillä miehellä oli monta spottia mielessä muun muassa Keski-Suomessa, joita varten Seitania oli rakenneltu. Vähälumisen talven takia ne jäivät hoitamatta.

Riku Laakso. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Seitan-mestari Riku Laakso. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Entä mistä vinssin vakuuttavalta kuulostava nimi?
”Se syntyi ensimmäisen koekäytön yhteydessä, sen vehkeen preesenssi oli vaan niin helvetin pelottavan vakuuttava ettei suuhun tullut mittään muutä kuin että tämä, tämä on ….SEITAN!”

Vaikka kuvausprojektit ovat loppu, on Laakso jatkanut Seitanin säätämistä, kuulemma ihan vain harrastuksena.

Monella syntyi Seitaniin henkilökohtainen suhde. Muun muassa Jussi Mononen roudasi Seitanin etelästä Rovaniemelle pitkän työviikon päätteeksi. Vanhemmilta lainattu peräkärry hajosi kesken matkan, ja Mononen punnersi yksin 90-kiloisen jötikän kärryiltä farmariauton takakonttiin. Kun Seitan alkoi lämmetä, täyttyi auto bensa- ja öljyhöyryistä. Mononen luuli matkan vain väsyttävän, mutta totuus selvisi, kun hän avasi ikkunan.
”Ajaessa tuli vähän outo olo. Kun avasin ikkunan, alkoi raikas ilma työntyä sisään. Ei se ollutkaan vain väsymystä.”

Piristys saapui Seitanin muodossa. Riku Laakso oli useiden vuosien ajan fantasioinut oman vinssin rakentamisesta. Sen pitää olla maailman tehokkain. Toukokuussa Laakso keräsi kolehdin ja hankki vanhan moottorikelkan, jonka moottorista hän ryhtyi rakentamaan Seitania, todellista vinssien vinssiä. Siitä sai alkunsa Brain Massagen intro, jonka Toiviainen pystyi käsikirjoittamaan ja kuvaamaan jo kesän aikana.
”Kun ei pystynyt ennustamaan tulevaisuuteen, että millaisia shotteja vielä saisimme, auttoi tämä Seitan-projekti pitämään järjen ja selkeyden mukana jutussa.”

 

Lumeton viimeinen talvi

Jos oli ensimmäinen Nipwitz-talvi neljä vuotta aiemmin ollut mahtavan luminen, viimeinen talvi näytti lähes päinvastaiselta. Lunta ei satanut Etelä-Suomeen oikein missään vaiheessa, suksikauppa sukelsi jo toista vuotta putkeen ja tilanne alkoi taas kiristellä hermoja. Missään Kuusamon alapuolella ei voinut kuvata.

Ville-Petteri Määttä Italiassa.

Kuvaaja Ville-Petteri Määttä Italiassa.

Ryhmä pakkautui lentokoneeseen ja otti suunnaksi Italian. Siellä oli kuulemma paljon lunta. Toiveista huolimatta moni asia meni pieleen. Suunnitelmia oli paljon, mutta ne eivät ottaneet onnistuakseen. Hissiliputkin melkein lähtivät, kun laskijat hyppäsivät kesken tuolihissimatkan laskemaan puuteria. Puuterilumen laskeminen kameralle huomattiin myös yllättävän vaikeaksi. Vaikka spottia oli rakennettu pari tuntia, ei lopullisessa klipissä pysynyt pystyssä kuin yksi neljästä laskijasta.

Italia. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Italia. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Italiassa Rädyn onnettomuuslistaan lisättiin nilkan rikkoutuminen, kun hän veti alastulossa vastapalloon riittävän monta kertaa.
”Jälkeenpäin puhuttiin, että pitää sanoa ääneen, jos näyttää siltä, ettei kuvauksista tule mitään. Jos ei ole mitään järkeä, niin silloin ei tosiaan ole mitään järkeä käyttää yhdeksän ihmisen aikaa turhaan”, kuvaaja Elias Markkula kertoo.

Italian epäonnistumisten jälkeen päätettiin lähteä sinne, minne ei koskaan pitänyt palata. Venäjälle. Murmansk kutsui, mutta tällä kertaa kuvausryhmä valmistautui huolella. Seitan vietiin rajan taakse, kun Raitanen allekirjoitti tullilomakkeen, jossa hän lupasi tuoda kyseisen moottorilaitteen takaisin Suomeen.

Etukäteen oli otettu yhteyttä viranomaisiin. Suomen konsulaatti auttoi kääntämään Nipwitzin tarinan venäjäksi, ja laminoidut esitteet kuvineen päivineen herättivät positiivista huomiota paikallisten keskuudessa. Konsulaatista saatiin myös apuri, joka hengasi kuvauspaikoilla ja tulkkasi tarvittaessa. Ja konsulaattiin soitettiin, kun ryhmän pakettiauto sammui keskelle taigaa.
”Konsulaatin apua olisi varmaan kannattanut käyttää silloin ensimmäisellä Venäjän-vierailullakin”, Markkula nauraa.

tommi_slide_russia

Tommi Kostilainen liukuu Venäjällä. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Kymmenen päivää Venäjällä sujuivat hienosti. Miliisit suhtautuivat kuvausryhmään tällä kertaa myönteisesti. Koko ryhmä kävi istumassa vodkan äärellä iltaa vanhan rouvan luona.
”Venäjällä meni ammattimaisesti. Kaikki onnistui hyvin, olimme aivan ihmeissämme”, Jussi Mononen kuvailee reissua.

Myös ohjaaja Toiviainen oli tyytyväinen. Venäjästä sai tehdyksi elokuvaan osion, jossa myös lokaatio on merkityksellisessä asemassa pelkkien temppujen lisäksi. Venäjän-matka oli ollut henkinen kauden pääreissu. Seuraavaksi oli edessä Ruka.

 

JUSSI

Jussi Mononen Rukan kuvauksissa 2014. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Rukan stadionilla Seitanin piti olla pääroolissa. Tarkoituksena oli hypätä isoja step up -hyppyreitä sen vauhdituksella, jotta itse rakentaja Riku Laaksokin pääsisi mukaan sessioihin. Seitan kesti vain hetken, ja ennen kiinni leikkaamista Mononen singahti kiertoradalle.
”Ihmettelin, kun Seitan piti outoa ääntä. Lähdin laakana ilmaan. Tarkoituksena oli päästä aika nopeasti ylitettävän aidan jälkeen alas, mutta aidan kohdalla olin vielä neljän metrin korkeudella. Lensin koko parkkipaikan yli ja melkein autotielle asti.”

Sessio vietiin loppuun jotenkuten hiihtokeskuksen kelkalla.

Kalle Leinonen Rukalla 2014. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Kalle Leinonen Rukalla 2014. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Yksittäisten temppujen saaminen nauhalle vaatii välillä suunnattoman määrän työtä. Rukalle rakennettiin samoille sessioille toinenkin nokka. Siihen eivät tavallisen kelkan vauhdit riittäneet, joten piti löytää jostain kunnon kelkka. Pian Rukan rinteessä alkoi kuulua kireä pärinä. Nyt paikalle oli saatu tunturin ärhäkin racing-kelkka. Sitten huomattiin, että hyppyrin lippa on liian loiva.

Seuraavaksi hälytettiin tunturin toiselta puolelta kissakuski apuun. Entinen Suomi-pro Johannes Rinne lähti kesken yövuoron auttamaan auttamaan nipukoita. Hyppyrin muotoilu kesti suunniteltua pidempään. Säätäminen kannatti, sillä Riku Laakso ja Kalle Leinonen saivat hyvät shotit purkkiin.

Rukan jälkeen kevät alkoi tulla päälle springbreakeineen ja maydayneen. Seuraavaksi ohjelmassa oli hengähdys ja laskeutuminen keväänviettoon.

 

Vielä oli jäljellä yksi koitos. Seitan piti saada toimimaan. Laaksoa otti niin kovin päähän Seitanin leviäminen, että hän vei sen lopulta aitoon moottorikelkkahuoltamoon. Korjaamisen ei pitänyt olla mikään iso juttu, mutta korjaaja kertoi hölvänneensä vinssiä viikon ajan. Sopisi vihdoin toimia, saatana.

Edessä oli viimeinen kuvausreissu. Kevään juhlinnan jäljiltä pakettiautojen perältä löytyi 55 euron edestä tyhjiä tölkkejä ja pulloja. Niillä loppukevään kuvausryhmä osti hernekeittoa ja tonnikalaa koko rahalla, pakkasi ne puolijoukkueteltan ja retkeilykamojen väliin ja suuntasi Kilpisjärvelle.

Matti Räty väänsi niskansa Viron-reissulla. Kuva: Ville-Petteri Määttä

Matti Räty feikkinä seinää päin -mällin jälkeen Venäjällä 2014. Brain Massagessa näkyy myös onnistunut suoritus samalta spotilta. Siinä alastulon edessä näkyy vankila, jossa aktivisti Sini Saarelaa pidettiin aiemmin pidätettynä.  Kuva: Ville-Petteri Määttä

 

Urbaani laskeminen vaatii kropalta paljon. Alastulot voivat olla tasamaalle, hypyt voivat lentää reilusti pitkäksi, rakennukset saattavat tulla liian nopeasti vastaan. Ehkä eniten osumia on ottanut Matti Räty. Takana on muun muassa välilevynpullistuma, aivotärähdys ja useita pahoja tärähdyksiä polviin. Lisäksi vasemman olkapään kiertäjänkalvosimesta on jänne lähes poikki.

Varsinkin Brain Massagen aikana Räty kärsi ikävistä vammoista. Viron-reissulla polvi tärähti jälleen. Lisäksi kasvoilleen ländätty iso loikka aiheutti sekä aivotärähdyksen että jumitti niskan nikamat. Rädyn pää ei kääntynyt kolmeen kuukauteen kunnolla. Kipu oli jatkuvaa. Loppukevään kuvaukset jäivät vähiin.
”Silloin tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että jos on näin hankala olo, että pystynköhän laskemaan tällä tasolla enää ollenkaan, jos kroppa ei anna myöten.”

Toisena talvena Italian-reissulla kukaan ei saanut aikaiseksi oikein mitään. Toiseksi viimeisenä päivänä Räty halusi yrittää semihuonoa spottia vaikka väkisin. Alastulo jäi vajaaksi ja nilkka vääntyi monon sisällä pahasti. Suomessa kuvaus, neljän viikon liikuntakielto.

Seurasi nilkkatuella kävelyä ja arpomista, että mitä tästä enää tulee.

Kevään kuvauksissa kuntoutuneella nilkalla Räty onnistui Venäjällä ilman pahempia vammoja. Viimeinen itseluottamuksen sulaminen tapahtui kuitenkin Rukalla. Step up -hyppyriin ei saanut vanhoilla suksilla vauhtia. Mistään ei tule mitään, loppukevään kuvaukset saivat jäädä siihen.

Brain Massagea Räty katsoo kaksijakoisin tunnelmin. Laskijana tuntuu, että oma taso ei näy siten kuin pitäisi. Toisaalta kroppaan ei voi taikoa superniveliä. Vammoille ei voi jälkikäteen mitään, mutta niin jäi toteuttamatta myös valtaosa temppulistasta, jonka Räty oli elokuvaa varten suunnitellut.
”Yli kymmenen jäi kevyesti tekemättä.”

Räty ei ole uusinut enää yhteistyökumppanisopimuksiaan. Seuraavaksi hän aikoo keskittyä opintojensa edistämiseen Lapin yliopistossa.
”Loukkaantuneena laskeminen on ristiriitaista. En enää pysty laskemaan sillä tasolla kuin haluaisin. Ehkä kanavoin energiani seuraavaksi graafiseen suunnitteluun.”

 

Seitan raahattiin satoja metrejä umpihangessa hyvälle tasamaan kuvauspaikalle. Edessä oli lumeton saareke, jonka eteen kuvausryhmä rakensi hyppyrin. Seitan testattiin, se toimi Päätettiin mennä syömään ja lepäämään, ja kuvata aamulla. Iltaruoan jälkeen Kalle Leinonen keksi, että toukokuinen keskiyö on oikea aika hypätä isosti. Ei kun takaisin suorituspaikalle. Vauhtien tarkistus, vauhdinotto, reilu lento koko saarelman yli kymmenien metrien päähän, muutamalla yrityksellä temppu kasaan. Syntyi kohtaus, josta Brain Massage -elokuva alkaa.

 

Tuskaa ennen ensi-iltaa

Kaikki editointitöitä tehneet tietävät, että muistikorteille tallennettu materiaali pitää vielä käydä läpi. Aarni Toiviainen ryhtyi loggaamaan tiedostoja kesän aikana. Projektissa kului seitsemän yksitoikkoista viikkoa. Kuvauspäiviä oli kertynyt noin 90, ja osa materiaalista oli kuvattu muuta kuin elokuvaa ajatellen. Toiviainen vietti kesäpäivät vanhempiensa mökkityömaalla. Iltaisin ja öisin hän kävi läpi materiaaleja ja hahmotteli elokuvan rakennetta. Oli selvää, että paljon pitää karsia.

lo_aarni_brainmassage

Aarni Toiviainen editointihuoneella Brain Massage -elokuvan leikkaussuunnitelman edessä. Kuva: Arttu Muukkonen

 

Vuosi kääntyi syksyyn. Kaikilla nipukoilla oli runsaasti tehtävää. Elokuvaa varten oli kuvattu filmille paljon materiaalia, mutta laboratoriossa hidasteltiin. Filmimateriaalit Toiviainen sai nähdäkseen vasta syyskuun lopulla – vain kuukautta ennen aiottua ensi-iltaa.

Ryhmän visuaalisesta ilmeestä ensimmäisestä logosta alkaen vastannut Matti Räty rakensi valokuvaaja Ville-Petteri Määtän kanssa Nipwitzistä kertovaa kirjaa. Työlistalla oli myös kaikki elokuvaan liittyvä visuaalinen suunnittelu. Seitan-logo koristaa yhtä Nipwitzin t-paitamallistoa. Sen toteuttamiseen Räty käytti 50–60 tuntia – vinssi on selvästi ollut rakas koko porukalle.

Huolta alkoi herättää elokuvan leikkaamisen venyminen. Valtavaa työtaakkaa helpottamaan soitettiin Elias Markkula. Markkula matkasi Rovaniemelle loppusyksyn aikana kahteen otteeseen. Päivisin leikkaustilat olivat muussa käytössä, mutta iltaisin ja öisin Toiviainen ja Markkula leikkasivat elokuvaa kasaan. Elokuvan viimeistä osiota varten tilattiin sävellys CC33-yhtyeen Juha Luomalalta.

Kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa Toiviainen painoi Premiere-leikkausohjelman valikosta Export-toimintoa ja Brain Massagen mastertiedosto siirtyi eteenpäin kohti levyprässejä.
”Ei siitä ymmärtänyt silloin mitään. Kun on kaksi vuotta ollut projekti päällä, kyllä aivot raksuttivat niitä valintoja koko ajan. Mutta se oli hyvä aika päästää leffa eteenpäin, koska hieroimme enää hyvin metatason juttuja”, Toiviainen kertoo.

 

 

Maailmanensi-ilta 1.11.2014

Bio-Rexin aula. Kuva: Julius Konttinen

Bio-Rexin portaikko ensi-illassa. Kuva: Julius Konttinen

Ensi-iltatapahtuma järjestettiin Helsingin Bio Rexissä. Sinne Nipwitzin porukka kokoontui vielä kerran yhteen rakentamaan suorituspaikkaa. Yläkertaan johtavat portaat tapetoitiin tummanpuhuvilla roll upeilla ja seinälle kohosi valokuvanäyttely. Seitan kannettiin yläkertaan näytteille, tietenkin. T-paitakaupassa oli tarjolla Rädyn suunnittelemia teoksia, mustia ja harmaita.

Kahdeksan aikaan Bio Rexin katsomo ja aitiot täyttyivät laskuyleisöstä. Laskutapahtumista tuttu NRJ:n juontaja Mikko Suursalmi oli poikennut harvinaiselta vapaapäivältään juontamaan Nipwitzin tekijät lavalle. Ohjaaja Aarni Toiviainen, laskijoiden edustaja Oskari Raitanen ja tuotantoyhtiön puolelta Miikka Niemi puhuivat. Tunnelma oli hurmoksellinen jo ennen elokuvaa. Vihdoin valot pimenivät ja elokuva pyörähti käyntiin.

Aarni Toiviainen kertoo elokuvasta. Kuva: Julius Konttinen

Yleisö keskittyneenä. Kuva: Julius Konttinen

 

Leffan jälkeen yleisö antoi aplodit seisaaltaan. Tuuletuksia ja taputuksia oli huudettu läpi 22-minuuttisen elokuvan.

”Sehän oli aivan mahtavaa. Yleisö oli juuri oikea, se oli täynnä ihmisiä, jotka ymmärtävät ja arvostavat tuota tekemistä, ja sen huomasi. Yleisöllä oli perusasiat hallussa, ei tarvinnut vääntää rautalangasta, mistä on kyse. Oli siistiä kuunnella, kun yleisö oli mukana läpi elokuvan”, Toiviainen sanoo.

Yleisön reaktion lisäksi Toiviainen jännitti oman porukan palautetta. Kaikki laskijat eivät olleet nähneet elokuvaa ennen ensi-iltaa.
”Meidän oman kerhon sisällä kriittisyyden taso on monessa asiassa ja monella osa-alueella aivan eri leveleillä. Mutta kyllä elokuva hyväksyttiin. Se tuntui hienolta. Luulen, että olin vähän shokissa kaiken kaikkiaan koko illan, koska tekoprosessi oli niin tuoreesti vielä mielessä.”

Kalle Leinonen kuului niihin, jotka eivät olleet sitä aiemmin katsoneet. Hän vertaa ensimmäistä katsomiskertaa tunteeseen, joka lienee samankaltainen kuin lasten syntymä voi olla vanhemmille.

”Mieleen tulivat kaikki tilanteet ja muistot, joita shotteihin liittyi. Olin koko elokuvan ajan aika tärinöissä. Viikonlopun jälkeen menin takaisin Jyväskylään ja yliopistolle. Oli marraskuun aamu, mutta olo oli ihan älyttömän virkeä. Pari päivää tuollaista meininkiä vastasi helposti parin viikon etelän lomaa.”

Ensi-illan jälkeen Nipwitz kävi näyttämässä elokuvan vielä seitsemällä paikkakunnalla, joukossa Murmansk, yksi elokuvan kuvauspaikoista. Kiertueella porukka ehti vielä ajaa koneita alas. Sellaista projektia, johon on kahden vuoden ajan käyttänyt kaiken aikansa ja tarmonsa, ei kannata lopettaa kuin seinään. Kiertue antoi aikaa ajatella ja fiilistellä kaikkea, Okko Raitanen sanoo.

”Marraskuu oli erilainen kuin yleensä. Tavallisesti olen vääntänyt vain kusisia koulujuttuja, mutta nyt oli hyvää vaihtelua nähdä kavereita ympäri Suomen, näyttää leffaa ja ottaa pari kaljaa.”

Brain Massage julkaistiin ilmaiseksi netissä 26. joulukuuta. Sitä on katsottu jo yli 210 000 kertaa.

 

Lopuksi – tienraivaajina liikkeellä

Nipwitzin videoita on katsottu merkittävien videopalveluiden ja Facebookin kautta yhteensä 1,3 miljoonaa kertaa.

Nipwitz nousi ilmiöksi laskuyhteisössä. Se ei ole ihme. Jos yhteen isketään näkemyksellinen kuvaaja, eräät Suomen parhaista kisalaskijoista ja viedään heidät intohimonsa äärelle, on todennäköistä, että lopputulos on hyvä. Silti Nipwitzille voi antaa suuret hurraa-huudot monesta syystä. Ensinnäkin uuden luominen on aina vaikeaa. Katsojille luovan työn tulos näyttäytyy valmiina viimeisteltynä teoksena, mutta sen takana on poikkeuksetta valtava määrä uskoa omaan ajatteluun sekä uskallus viedä se käytäntöön. Luova ala on kova, sillä vain onnistumiset muistetaan.

Nipwitz loi oman visuaalisen ilmeensä, käytäntönsä ja uudenlaisen tavan kuvata laskemista. Tietenkään kokonaisuus ei olisi onnistunut, ellei laskijoiden näkemys suorituspaikoista olisi yhtä positiivisen kieroutunut kuin kaikkien ryhmän jäsenten halu toteuttaa itseään ehdottomasti. Uuden luominen kannatti, ja yleisön reaktio kannusti tekijöitä jatkamaan eteenpäin. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin ollut kaveriporukan viihtymisestä keskenään. Sitä kulttuuria on tallentanut ansiokkaasti Ville-Petteri Määttä. Määtän valokuvat ja videoteokset Nipwitzin edustamasta kulttuurista ovat hieno lisä valmiiden episodien luoman maailman rinnalle.

Nipwitz on luonut perustuksia, joiden päälle monet laskuporukat ovat rakentaneet omaa tarinaansa.

Nipwitzin jälkeen Jyväskylästä nousi Real Skifi mielikuvituksellisilla videopelejä muistuttavilla webisodeillaan. Siinä missä Nipwitzin Facebook-seuraajien määrä ”jäi” 6700:een faniin, on Real Skifillä yli 23 000 seuraajaa. Instagramissa vastaavat luvut ovat 1200-5600.

Real Skifin videot keräävät satojatuhansia katsomiskertoja. Eroa selittävät luonnollisesti niin erilaiset konseptit kuin ajan muuttuminenkin. Sekä Nipwitz että Real Skifi asettuvat suomalaisten elokuvien jatkumolle Pyhä Extremen, Solid Powderin ja Pulu 12:n sekä Nevantaustan elokuvien perään. Jokainen tekijä on ollut mukana rakentamassa monikerroksista vapaalaskukulttuuria.

 

Nipwitzillä on valtava merkitys nuoremmille laskijoille. Pyhän Maydayssa ja muissa laskukansan tapahtumissa nipukoille on rakentunut jo omanlainen vanhempien valtiomiesten rooli, joita vähän ihaillaan ja joille heitetään videohaasteita sosiaalisessa mediassa. Jään mielenkiinnolla odottamaan muun muassa Neli Picturesin, Nordic Hooligansien ja Tazzan suklaapoikien kontribuutiota. Millaista jälkeä he luovat?

Nipwitzin jäsenet ovat Brain Massagen jälkeen uudessa tilanteessa. Tähän asti ryhmä on antanut kaiken nipukoille, mutta nyt pitää keksiä jotain uutta. Kalle Leinonen on viettänyt nyt ensimmäisen talven opiskelujen parissa sitten yläasteen. Myös Oskari Raitanen ja Aarni Toiviainen viihtyvät nyt luentosalissa ensimmäistä kertaa talviaikaan.

Nipukat ovat vuosien saatossa kehittyneet niin graafisessa suunnittelussa, elokuvien tekemisessä, markkinointiviestinnässä, yleisesti projektinjohdossa ja varmasti myös lumen lapioimisessa. Ryhmä voisi työllistyä varmasti halutessaan vaikkapa täyden palvelun viestintätoimistona, josta löytyisi voice-overienkin tekijät omasta takaa.

 

Kaiken perusta on yhteishenki. Se mahdollisti näyttävien spottien rakentamisen, sillä tässä kerhossa ryhmä on selvästi aina tullut ennen yksilöä. Ehkä siksi saimme nauttia Nipwitzin teoksista näin pitkään. Matti Räty tiivistää, miksi Nipwitz meni vuosien ajan kaiken muun edelle.
”Reissut olivat aivan mahtavia. Kyllähän Nipwitz oli aina tärkein ja paras asia, jota tehdä ja johon panostaa.”

 

 

”THE MOST CREATIVE & BEAUTIFUL SKIING YOU’LL SEE THIS WEEK”
– Teton Gravity Research esitteli sivullaan Brain Massage -elokuvan

(Visited 3 637 times, 451 visits today)
Tags: , , , , , , , , , , ,


2 kommenttia

  • Tuula Räty kirjoitti:

    Upea kertomus Nipwitzin taipaleesta. Kiitän.

  • Vapaalasku.com kirjoitti:

    Hei! Hienoa kuulla, että tarina miellytti! :)


Ryhdy kestotilaajaksemme - saat kuratoidun uutiskirjeen!

Seuraava

beylikdüzü escort beylikdüzü escort bayan

amateur porn anal porn