Pujottelijan poika

Suomalainen laskettelukulttuuri on kovin nuori. Vai kuinka monella meistä on useassa sukupolvessa lasketelleita sukulaisia? Varsin harvalla. Mutta miltä se tuntuu ja mihin se vaikuttaa, kun omassa suvussa on lasketeltu jo useamman sukupolven ajan? Sellaisiakin perheitä Suomesta löytyy.

Itse aloitin laskettelun tuttavaperheen mukana 1980-luvun alkupuolella. Muu perhe seurasi kyllä pian perässä ja innostui, mutta me kaikki olimme uuden äärellä. Arki-illat vietin Keravan Keinukalliolla ja viikonloput Etelä-Suomen muissa mäissä. Hiihto- tai pääsiäislomaa varten pakkauduimme autoon ja suuntasimme koko perheen voimin Ruotsin tuntureille.

1980-luvulla suomalainen laskettelu eli ennen näkemätöntä nousukautta, välineiden myyntiennätyksiä rikottiin ja hiihtokeskukset alkoivat täyttyä. Itse olin osa tätä laskettelubuumin vuosikymmentä.

Toki Suomessa lasketeltiin paljon jo ennen 1980-luvun huippuvuosia. Esimerkiksi erään ystäväni perhe kävi Pallaksella laskemassa 70-luvun alkupuolella, ennen kuin ystäväni oli edes hiihtoiässä. Jo laskettelusta innostuneilla vanhemmilla oli kuitenkin ratkaisu: tytölle kaivettiin leikkipaikaksi tunturin juurelle riittävän syvä lumikuoppa, jotta itse voitiin käydä Taivaskeron rinteillä kurvaamassa muutama kristiania tai wedeln.

 

Markku Rimpiläisellä on menossa jo viideskymmenes yhtäjaksoinen laskettelukausi. Pohjois-Savosta kotoisin oleva mies sai innostuksen lajiin vanhemmiltaan vuonna 1964. Juniori-iässä Markku ja hänen veljensä Pekka olivat mukana Siilinjärven Ponnistuksen pujottelujaoston toiminnassa.

Niin olivat myös heidän isänsä Eero ja äitinsä Pirkko – aivan kuten monen muunkin siilinjärveläisperheen vanhemmat. Seurassa tehtiin paljon talkootöitä. Esimerkiksi menestyvän tanssilavan tuotoilla hankittiin jäsenistön käyttöön laskuvälineitä.

”Siilinjärvellä pujottelu oli koko kansan laji, ja talkoilla mahdollistettiin todella monenlaisten perheiden harrastus. En lainkaan ymmärtänyt, että kyse olisi ollut elitistisestä lajista. En ole ikinä ajatellut niin”, Rimpiläinen sanoo.

Yhteisöllisyys oli tekemisen kantava voima. Isä-Eero oli puolilaillisesti raivannut ystävänsä Arvo Salmiheimon kanssa paikkakunnalle pujottelurinteen 50-luvulla, minkä jälkeen paikalliseen yleisseuraan oli perustettu pujotteluosasto. Kilpailuja kierrettiin ja uusia harrastajia liittyi mukaan.

”Pujottelu oli Pohjois-Savossa vahva laji. Perinne kantoi 1930-luvulta saakka”, Rimpiläinen sanoo.

 

Vanhoilla perinteillä Rimpiläinen viittaa ennen kaikkea mestarihiihtäjä Erkki Penttilään. Erkki Penttilä oli suomalainen maastohiihtäjä ja alppihiihdon pioneeri, joka asui Kanadassa vuosina 1928–1933. Kanadasta palattuaan hän tutustutti suomalaisia alppihiihtoon, oli tekemässä Kauniaisiin Bad Grankullan maille Suomen ensimmäistä slalom-rinnettä ja organisoi Puijolle Suomen ensimmäiset pujottelukilpailut talvella 1934. Penttilä voitti ensimmäisissä alppihiihdon SM-kisoissa Sallassa vuonna 1937 kaikki kolme lajia. Hän on myös ainoa, joka on voittanut Salpausselän kisoissa sekä maastohiihto- että alppihiihtokilpailun.

 

 

Mutta oli Kuopiolla muitakin yhtymäkohtia alppihiihtoon. Jo 1920-luvun lopussa hieman yllättävältä kuulostava taho, Suomen Naisten Liikuntaliitto, järjesti Kuopiossa hiihtokursseja, joilla harjoiteltiin mäenlasku- ja käännöstekniikoita.

Liiton puheenjohtajana toimi Kaarina Kari, joka oli erityisen kiinnostunut hiihdonopetuksesta ja hiihtotekniikoista. Lisäinnostusta hän sai osallistuessaan Ruotsin Storlienissä tunturihiihtokurssille.

Kokonaan uuden suunnan SNLL otti vuonna 1934, kun se järjesti ensimmäiset suomalaiset tunturihiihtokurssit Pallaksella. SNLL oli jo vuotta aiemmin suunnitellut kursseja ja miettinyt niiden viemistä Ruotsiin. Pieni retkikunta puheenjohtaja Karin johdolla oli kuitenkin päättänyt ensin tutustua Suomen Lapin mahdollisuuksiin.

Naiset tykästyivät Pallakseen ja, vielä kun Pallasjärvelle oli juuri valmistunut Suomen ensimmäinen tunturimaja, päätettiin hiihtokurssi pitää siellä.

Rimpiläinen näkee molempien pioneerien, Penttilän ja Suomen Naisten Liikuntaliiton, työn merkittävänä, vaikka SNLL:n tunturihiihtotoiminta ei pitkään jatkunutkaan. Penttilä edisti olosuhteita ja kilpailutoimintaa, naiset loivat pohjaa hiihdonopetukselle ja etsivät uutta laskettavaa Lapista.

Mutta oli varhaisia vaikuttajia monia muitakin. Esimerkiksi ruotsinkieliselle rannikolle kantautui voimakkaasti vaikutteita Pohjanlahden takaa, ja sieltä lähdettiin Ruotsiin myös tunturihiihtämään. Hiihtoliittokin järjesti pian SNLL:n kurssin jälkeen oman tunturihiihtokurssinsa Lapissa. Yksi ensimmäisen kurssin opettajista oli voimistelunopettaja Martti Uosikkinen, joka on tullut tunnetuksi erityisesti vuonna 1936 kirjoittamastaan Mutkamäenlasku-kirjasesta. Se oli ensimmäinen suomenkielinen alppihiihto-opas.

 

Sota-aika katkaisi suomalaisen järjestötoiminnan myös alppihiihdon osalta varsin tehokkaasti – muttei kokonaan. Suojeluskuntajärjestön sotilaspoikatoimintaan liittyi runsaasti liikunnallista koulutusta ja kilpailutoimintaa. Mukana oli kenties hieman yllättäen hiihdon ja mäkihypyn ohella myös pujottelua.

Pujottelukursseja järjestettiin ympäri Suomea. Niinpä myös pohjoissavolaiset pojat, heidän joukossaan Eero Rimpiläinen, pääsivät mukaan pujottelukurssille. Yksi kurssin opettajista oli Heimo Ebb, alppihiihtopioneeri ja Kiianlinnan perustaja Kalle Ebbin poika. Heimo oli isänsä tavoin taitava laskija ja sai kurssilaiset innostumaan pujottelusta. Useilla paikkakunnilla hän myös opasti uusien pujottelurinteiden raivauksessa. Valitettavasti Heimo Ebb menehtyi Kannaksella heinäkuussa 1944, eikä päässyt jatkamaan lupaavaa alppihiihtäjän uraansa.

Sotavuodet ja sitä seurannut vuosikymmen katkaisivat myös Eero Rimpiläisen alullaan olleen pujotteluharrastuksen. Palo ei kuitenkaan sammunut. Kun hän ystävineen raivasi oman rinteen 50-luvulla, alkoi uusi vaihe: valmentaminen ja hiihdonopettaminen. Oppia haettiin aina Itävallasta asti.

Ja pian mukana oli koko perhe. Niin Siilinjärvellä oli tapana.

”Kuilulla meidän jyrkässä, jäädytetyssä rinteessä, ei koskaan tarvinnut laskea yksin. Aina oli joku kaveri. Ja kaikki halukkaat pääsivät mukaan, eikä ketään käännytetty pois”, Markku Rimpiläinen muistelee.

Rimpiläinen kertookin, että jos oppi laskemaan Siilinjärven ”Kuilulla osasi laskea missä vain.

”Lare Leskelä Rukalta ihmetteli, miten siilinjärveläiset voivat harjoitella hiekkakuopan reunalla ja tulla sitten tunturiin voittamaan.”

 

Rukalla laskettelun katsotaan alkaneen vuonna 1954, kun Osmo Saastamoinen ja Kalevi Routala hiihtelivät tunturissa ja alkoivat vesureilla raivata sopivaa laskureittiä.

Routala oli nuori maanmittausinsinööri, joka oli muuttanut Helsingistä Kuusamoon tekemään sodanjälkeistä isojakoa. Hän oli juuri se mies, joka teki aloitteen ensimmäisen rinteen raivaamisesta ja haki siihen suullisen luvan metsänhoitajilta. Routala siis vaikutti merkittävästi Rukan laskettelun syntyyn, vaikka Pellisteinä tunnettu porukka oli hiihdellyt ja retkeillyt tunturissa jo aiemmin.

 

 

Keväällä 1956 Saastamoinen, Routala ja kolme muuta Rukan alkuvuosien aktiivia pakkautuivat kuplavolkkariin ja ajoivat Åreen hiihdonopettajakurssille. Kotiin palattuaan he perustivat Rukalle Suomen ensimmäisen hiihtokoulun.

”Heillä oli visio, että kun rinne on saatu raivattua, pitää perustaa hiihtokoulu. Heille hiihtokoulu oli se ydin, joka mahdollisti hiihtokeskuksen toiminnan”, kertoo Kalevi Routalan poika Mikko.

”Tämän alkuperäisen vision takia Rukan hiihtokoulusta tuli suomalaisittain niin merkittävä hiihtokoulu. Se oli keskuksen toiminnassa aivan toisenlaisessa asemassa kuin minkään muun suomalaiskeskuksen hiihtokoulu.”

Seuraavana talvena, vuonna 1957 Rukalle rakennettiin ensimmäinen hiihtohissi.

 

”Isä ei tainnut olla mikään erityisen taitava laskija, vaan enemmän visionääri, joka rakensi puitteita”, Mikko Routala pohtii. Esimerkiksi jo 50-luvulla Kalevi ehdotti lentokentän rakentamista Kuusamoon, jotta matkailu saataisiin todella kasvuun. Ajatusta pidettiin lähinnä etelästä tulleen miehen vinksahtaneena juttuna.

Pian Rukan pioneeriajan jälkeen Routala muutti Rovaniemelle. Rovaniemellä hän otti aktiivisesti osaa Ounasvaaran hiihtoseuran toimintaan ja pyrki edistämään sen pujottelujaoston toimintaa, mikä ei kuitenkaan ollut helppoa mäki- ja maastohiihtovaltaisessa yhdistyksessä.

Ounasvaaralle oli toki raivattu jo vuonna 1943 saksalaisten ja itävaltalaisten alppijääkärien avustuksella rinne, mutta esimerkiksi hissiä vaaran laelle ei ollut. Sellaisen hankkimisen Routala otti tehtäväkseen.

”Äijä yritti saada seuraa ostamaan hissiä, mutta kun se ei onnistunut, otti hän itse yhteyttä Doppelmayeriin ja tilasi hissin. Vakuudeksi hän laittoi meidän talon”, Mikko kertoo.

Kalevi Routalalla ei kuitenkaan ollut rahaa maksaa hissiä, eikä myöskään aikomusta luopua talostaan, vaan ovela juoni: Tulossa oli kokous, jossa hiihtoseuran jäsenistö tekisi päätöksen hissin hankkimisesta. Mies houkutteli työpaikallaan Maanmittaustoimistossa kaikki liittymään hiihtoseuraan. Ja kun jäsenäänestyksen aika koitti, oli äänestyksen tulos selvä: hissi hankitaan!

”Olihan se hissi jo tilattu, mutta näin vastuu maksamisesta siirtyi seuralle. Niin se hissi tuli ja on yhä siellä.”

Ja niin on Ounasvaaralla myös Kalevi Routalan mukaan nimetty rinne.

 

 

Mikko Routalan omat laskemiset alkoivat Ounasvaaralla, josta muodostui hänelle kotimäki. Kilpailutoimintaan hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaikka perhe oli syvällä hiihtoseuran kuvioissa, mäessä tuli vietettyä paljon aikaa ja lähes kaikki perhetututkin liittyivät tavalla tai toisella laskemiseen.

”Isä ei halunnut sitoutua kilpailemiseen ja olla joka viikonloppu jossain kisoissa, mikä oli minulle ihan fine”, Routala sanoo. Lisäksi isä oli ohjeistanut poikaansa, ettei hiihdonopettajaksi kannata ryhtyä.

Tätä ohjetta Mikko Routala ei kuitenkaan seurannut, vaan kouluttautui myöhemmin hiihdonopettajaksi ja heittäytyi hommaan täysillä. Kolmen neljän vuoden ajan hän yhdisti pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon talvet ja oli lumilla reilusti yli 200 päivää vuodessa.

Myöhemmin Mikko ehti myös laskea kelloa vastaan riittävästi. 80- ja 90-lukujen vaihteessa hän innostui telemarkista ja kiersi kansainvälisiä kisoja vain yksi asia mielessään: hän halusi olla maailman paras. Pian kaikki mitä hän teki tapahtui tuon päämäärän eteen – kunnes hommasta meni maku ja kisaaminen ja pian myös laskeminen loppui moneksi vuodeksi kokonaan.

”Vieläkin vähän puistattaa”, Routala sanoo. ”Ehkä isälle oli käynyt hiihdonopetuksen kanssa samalla tavalla ja mitta oli tullut täyteen.”

 

Leppoisat savolaiset isä ja poika sen sijaan ehtivät opettaa samanaikaisestikin. 1970-luvun lopulla Eero Rimpiläinen työskenteli Tahkon hiihtokoulun johtajana ja pyysi juuri armeijasta päässyttä poikaansa vetämään viikonmittaista hiihtokoulukurssia.

Kurssilla Markun ryhmässä sattui olemaan nuori koulupoika Martti ”Mara” Uusitalo, joka myöhemmin kasvoi kilpalaskijaksi sekä yhdeksi suomalaisen alppihiihdon keskeisistä vaikuttajista 1990- ja 2000-luvuilla.

”Yhtä villiä ja kuritonta pikkupoikaa en ollut ennen tavannut!”, Rimpiläinen naurahtaa. Ensimmäinen opetuskokemus ei häntä lannistanut ja pian hän kouluttautuikin Vuokatissa hiihdonopettajaksi – ja toimii hiihdonopettajana edelleen.

Rimpiläinen sanoo, että hiihdonopetuksen myötä oma laskeminen monipuolistui. Mukaan tuli mm. telemarkia ja kurssimatkoja ulkomaille. Mieleen on jäänyt erityisesti kahden viikon ENSA-kurssi Ranskassa.

”Ranskan valtion kustantamalla kurssilla piti käydä läpi heidän opetusohjelmaansa, mutta lunta satoi niin älyttömästi, että opettajat eivät malttaneet pysyä rinteessä. Sitten sitä siirryttiin hyvin nopeasti toisiin tekniikoihin.”

”Se oli hienoa. Heillä oli sen ajan paras tietämys, miten oikeasti lasketaan vaikeissa olosuhteissa. Sillä tiellä, puuteria metsästämässä, olen edelleen.”

Rimpiläinen, kuten myös veljensä, on onnistuneesti välittänyt lasketteluinnostuksen edelleen omille lapsilleen.

”Kaikki Eeron lapsenlapset ovat myös hiihdonopettajia”, Rimpiläinen kertoo selvästi ylpeyttä äänessään.

 

Vaikka isä varoitteli Mikko Routalaa hiihdonopettajantyöstä, eikä ollut innostunut poikiensa kisalaskemisesta, kokee Mikko silti, että omien vanhempien vaikutus omaan laskuharrastukseen on ollut erittäin suuri.

Erityisesti Mikon mieleen ovat jääneet käynnit Pyhällä, missä Routalat otettiin aina ilolla vastaan.

”En tiedä, miksi isällä oli sinne vapaa pääsy. Mutta ei hän ainakaan sinne lippuja ostanut.”

 

 

Pyhällä Mikko ja veljensä Jukka pääsivät laskemaan heitä hieman vanhempien Timlinin veljesten kanssa.

”Timlinit näyttivät meille Saunakurun mestat ja me olimme aivan kauhuissamme. Se, että saimme laskea heidän kanssaan noissa paikoissa, on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Jos isä ei olisi vienyt meitä Pyhälle, en olisi niitä ikimuistoisia hetkiä kokenut.”

Pyhän erityismuistot eivät Routalalla rajoitu vain lapsuuteen. Pyhällä hän on tavannut myös vaimonsa ja molemmat hänen lapsistaan ovat oppineet kunnolla laskemaan siellä. Ja altistus on tartuttanut jo seuraavan sukupolvenkin.

”Samaa reittiä omat lapset ovat kulkeneet kuin itsekin. Heille Pyhällä on erityismerkitys ja he haluavat aina Pyhälle. Vaikka emme ole siellä valtavan paljon olleet, on Pyhästä jäänyt lapsillekin sellainen muistijälki, että siinä paikassa on magiikkaa.”

”Vanhemmat altistavat lapsensa maailmalle, ihmisille ja paikoille.”

”Sitä kautta esimerkiksi Saunarurulla ja Pyhällä on minulle aivan erityinen merkitys. Minulle se on mystinen mesta, kuin valtava vuoristo, joka on kaukana, valtava ja saavuttamaton. Ja kun pääsen sinne, on se niin makeeta.”

 

Mutta miten Routala ja Rimpiläinen näkevät suomalaisen laskukulttuurin omakohtaisia kokemuksia laajemmin? Onko sellaista ja onko sillä syvyyttä?

Routala sanoo, että viimeisten 20 vuoden aikana on tapahtunut valtavasti.

”Kun 80-luvulla ja 90-luvun alussa itse kuljin maailmalla, ei siellä juurikaan tavannut suomalaisia. Kaikki vain ihmettelivät, missä me oikein laskemme.”

”Nyt tilanne on ihan toinen. Palander, Poutiainen ja Levin maailmancup ovat tehneet Suomesta oikean alppimaan. Ja vapaalaskupuolellakin on tehty kovia juttuja. 20 vuodessa on menty, jos ei nyt ihan nollasta sataan, niin kympistä sataan ainakin.”

Rimpiläinen näkee suomalaisen laskettelun historian hyvin tiiviinä jatkumona, jossa ihmiset ovat tunteneet toisensa ja jossa pioneerit ovat aina kouluttaneet seuraavaa sukupolvea.

”Isä tunsi esimerkiksi ensimmäiset pujottelukisat Suomeen 30-luvulla tuoneen Erkki Penttilän hyvin, sillä Penttilä asui Kuopiossa ja kiersi kisojakin aina 60-luvulle asti.”

Kaikilla kontakteilla oli hänen mielestään merkitystä. Kun lähipiirissä oli ihmisiä, jotka kävivät ulkomailla laskemassa tai kouluttautuivat hiihdonopettajiksi, näkivät nuoremmat siitä, että sellainen oli ylipäätään mahdollista ja että maailmalla oli jotain, minne kannattaa lähteä.

Konkareiden vaikutuksen oheen Rimpiläinen haluaa nostaa laskettelun kehityksen vahvat paikkakunnat. Esimerkkinä hän mainitsee Suomun ja Suomun huikean menestyksekkäät freestyle-laskijat Martti Kellokummusta Janne Lahtelaan.

Mutta ei Suomun freestyle-ilmiökään syntynyt tyhjästä. Taustalla vaikutti sellaisia pioneereja kuin Roger Talermo, joka oli 70-luvulla yksi keskeisimmistä ihmisistä freestylen tuomisessa Suomeen.

Ja jotta Rimpiläisen teoria jatkumosta, pioneereista ja oppipojista olisi täydellinen, paljastaa hän vielä yhden linkin: Martti Kellokumpu on Erkki Penttilän tyttären poika.

 

Tags: Alppihiihto, Eero Rimpiläinen, Erkki Penttilä, Historia, Kalevi Routala, Markku Rimpiläinen, Mikko Routala, Ounasvaara, Pyhä, Ruka

---