Terveisiä reissusta: lähiseikkailua ja pistoja paratiisiin

Kaikki eivät halua viettää viittä kuukautta kaudessa pelkästään laskien. Pekka Pakkanen on harrastanut talven aikana lähiliikuntaa ja iskuja Alpeille.

Talvi on mennyt lähiliikkuessa. Olen testaillut kaikkea mitä voi tehdä kotoa käsin, mieluiten polkupyörällä. Niin mukavaa kuin lähiliikunta onkin, pitää välillä päästä oikeillekin vuorillekin.

Minulla ei ole aikaa eikä halua viettää pitkiä aikoja vuorilla. Pääni ei kestäisi sitä, että elämän ainoa sisältö olisi lumen rakenteen kehityksen seuraaminen, laskulinjojen spekulointi ja niistä stressaaminen. Johonkin puolivakavaan mäkeen valmistautuessa edellinen yö menee aina valvoessa ja seuraavat pari viikkoa epätodellisessa euforiassa. Järjetöntä vuoristorataa, kuten vuoristossa kuuluukin.

En haluaisi myöskään kuvitella elämää ilman lyhyitä, intensiivisiä pistoja näihin paratiiseihin. En haluaisi elää ilman vanhojen laskulinjojen muistelemista, uusien kartoittamista, seikkailuja hyvien ystävien kanssa kaukana pahasta maailmasta.

Elämäntavassa, jossa mäkipoltteet hoidetaan täsmäiskuina Helsingistä käsin, joutuu sietämään eteläsuomalaista marraskuuta. Tänä talvena tätä pimeyden ja tihkusateen yhdistelmää jatkui viisi kuukautta. Alppinismin lajiharjoitteisiin kuuluvia peruskunto-, lihaskunto- ja lajiharjoitteita joutui soveltamaan. Kiitos pimeimmästä kaamoksesta selviämisestä kuuluu Adventure Partnersin Makelle, joka on kehittänyt koticavelleen barbaarisia kuntopiiriharjoitteita kavereittensa kiusaksi.

 

Laskukausi alkoi Alpeilla joulun jälkeen lumien saavuttua. Kunnollisten pohjien muodostuminen vei niin pitkään, että useampi kaveri ehti ajaa kiville ja pistää polvensa remonttiin. Lumet olivat arvaamattomia kaikilla korkeuksilla ja kaikilla ilmansuunnilla. Ne satoivat voimakkaiden tuulten kanssa. Meni mihin tahansa, sai olla varuillaan laattojen kanssa. Alppipistäytymisilläni ei ollut tänä vuonna juuri mahdollisuuksia lähteä yrittämään mitään puolihaasteellista.

Viime vuosina on vuorilta kulkeutunut suru-uutisia kiihtyvällä tahdilla. Uutiset Remy Leclusen, Andreas Franssonin ja monen muun laskijan ja kiipeilijän kuolemista ovat olleet musertavaa luettavaa. Vaikka uhrit eivät kuuluisi lähipiiriin, ei onnettomuuksia kykene eikä saakaan ohittaa kevyesti. Talven päällä tuntui leijailevan kummallinen varjo.

Tänä talvena ei vyöryihin ja yllättävien olosuhteiden onnettomuuksiin päätynyt vain viikkoturisteja, jotka liikkuivat väärään aikaan väärässä paikassa, vaan myös kaikkein kokeneimpia suksi- ja lauta-alppinisteja. Vuoristo-opas Neil McNab esitti blogissaan uskottavan selityksen pelisääntöjen muuttumisesta: http://www.mcnabsnowboarding.com/snowboarding/the-times-they-are-a-changing/

 

 

 

 

 

Hiihtolomalla sai lähiliikunta riittää:

 

 

 

 

Keväällä sotkin iltaisin polkupyörällä lähiputouksille tai skinnaustreeneihin niin kauan kuin jäätä ja lunta riitti. Öisillä pimeillä pyöräteillä on oma fiiliksensä. Missään ei näy ketään ja keli on yleensä aivan kamala. Jäällä boulderoiminen liittyy löyhästi alppihommiin, mutta ennen kaikkea katkaisee stressityöläisen arkea ja vie perusasioiden äärelle. Keskittyminen vain yhteen asiaan, pieni pinnistely ja kuumotus sekä kotimatkalla raukeava jännitys ovat arjen luksusta.

 

 

Kevättalvella olin matkalla lyhyelle soolomissiolle Lyngeniin, kun huonot fibat iskivät ja päätin jäädä bussista ennen Helsinki-Vantaata. Pakkien ottaminen ennen lentokenttää tuntui absurdilta mutta myös ehdottoman oikealta. Pohjoisessa oli paljon uutta lunta ja lämpöaalto iskemässä. Yksinään vuorilla touhuaminen voi olla puhdistavaa ja hienoa mutta, edellä mainituissa olosuhteissa se olisi ollut tyhmänrohkeaa.

Samaan viikonloppuun sattui Swinghillin bootpack-kisa, joten päätin jatkaa lähiliikuntapolulla. Kuvittelin, että kisa oli sunnuntaina, joten poljin lauantaina pitkän pyörälenkin ennen asiaan havahtumista. Toiset pakit samana viikonloppuna tuntui kohtuuttomalta ajatukselta, joten pakotin voimattoman ruhoni lähtöpaikalle.

Kisan konsepti oli hauska: väki jyysti Swinghillin mäen 13 kertaa ylös ja 12 kertaa laskien alas. Juotavat (ai, mitkä juotavat?!) ja tarvittavat varusteet kannetaan mukana. Ylämäkikävelyn lomassa päädyin jutustelemaan shortseissa pyyhkineen erityisen hyväntuulisen kilpailijan kanssa.

Positiivisuus selittyi maalissa joitain kierroksia myöhemmin: kaveri oli aloittanut urakkansa vuorokautta aiemmin tavoitteena nousta Mount Everestin verran korkeuseroa. Jo ennen kisaa kilpakumppani oli askeltanut 7480 vertikaalimetriä. Urakan suurin haaste oli kuulemma ollut pysyä hereillä aamuyön laskuissa.

 

Haluan uskoa, ettei vapaalasku ole vain yksi ainoa tapa elää, matkustaa, ajaa suksea, pukeutua, puhua, ajatella ja kantaa itseään, vaan se on jatkuva muutosprosessi. Jokainen voi määritellä oman vapaalaskijuutensa omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan. Joillekin se tarkoittaa kausia vuorilla, joillekin täsmäiskuja. Pyöräillessäni räntäsateessa keskellä pimeintä Espoota sukset tai hakut selässä saatan hihitellä koko homman älyttömyyttä.

Alppiviikonloppuna saatan ihmetellä miksi ihmisen pitää roikkua täysin aklimatisoitumattomana oksennuksen ja veren maku suussa jäisen seinämän kupeessa. Oman laiskuutensa ja mukavuudenhalunsa ylittämistä seuraa kuitenkin aina palkkio. Vaivannäön kautta saavutetut elämykset ovat elämänmittaisia rikkauksia eikä keinutuolissa tarvitse enää keksiä tarinoita.

 

Tags: Alpit, lähiseikkailu, Lyngen, Marecottes, Norja, vapaalasku

---